Lisätty: 4.4.2010

Moskovan metroon tehdyn tuhoisan itsemurhaiskun toinen pomminkantaja oli 17-vuotias nuori nainen. Hänen miehensä oli aiemmin viime vuonna surmattu kapinallisia / terroristeja vastaan tehdyssä Venäjän turvallisuuspalvelun sotilaiden iskussa.
Kosto motivoi. Oikeastaan näin pääsiäisen aikaan pitäisi kysyä, eikö anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen ole suurempi elämän voiman lähde?
Tällä en halua asettua minkään osapuolen tueksi tai taakaksi. Kysyn vain, loppuvatko sodat sotimalla ja terrori tappamalla lisää? Tuskin.
Sanotaan, että sivulliset kärsivät aina. Kyllä, mutta mikä tekee meistä sivullisia. Emme voi käpertyä vain oman hiljaisuutemme ympärille ja kuvitella, että ongelmat menevät ohi.
Jotakin tällaista voi aistia kiihtyneestä maahanmuuttokeskustelusta. Olen professori Laura Kolben tavoin huolissani epäterveen nationalismin paluusta, sinivalkoisesta Suomi-hössötyksestä, jossa muutosta torjutaan sulkemalla silmät – ja kuvitteelliset rajat. Todellakin: 60-lukulainen universalismi ja yleishumaani ajattelu on saanut antaa tilaa omakohtaiselle materialismille ja aggressiiviselle konservatiivisuudelle.
Kolbe kirjoittaa Verkkoapilan kolumnissaan siitäkin, kuinka monikulttuurisuuden käsitekin karsinoi ajattelua. Hänen mukaansa " löysän monikulttuurisuuspuheen sijaan kaipaan ymmärrystä ihmisenä olemisesta. Se nimittäin on yllättävän samanlaista kaikkialla maailmassa. Me rakastamme, perustamme perheitä, teemme työtä ja toteutamme itseämme suurin piirtein samantyyppisesti joka maassa. Koemme samanlaisia tunteita, nauramme ja suremme yhdenlaisen rytmin mukaan."
Jos jatkamme liukua kohti asenteiltaan vihamielisempää Suomea, on siinäkin sisäisen pommin ainekset. Tämä pitäisi nähdä turvapaikkakeskustelujen ja kiintiöpakolaismäärien pohdintojen taakse.
Pommittaja on liikkeellä politiikan sisälläkin. Arto Merisalo sanoo tänään, että hänellä on nauhoitus sadoista keskusteluista poliitikkojen kanssa.
Nova-Groupin tutkinnat ja kytkennät ovat luku sinällään. Ne ulottuivat kiertotietä myös Varsinais-Suomen liittoon, jonka valtuuston puheenjohtaja olen. Hallituksen puheenjohtajaan Ilkka Kanervaan kohdistuva tutkinta on herättänyt kiinnostuksen maakuntakaavaan vaikuttamisesta.
Julkisuudessa esillä ollut Loimaan Niittukulman kaavoitus on ollut kyllä kiinni kokonaan muusta kuin Kanervan tai kokoomuksen aktiivisuudesta. Päinvastoin, maakunnan Turku-voimat – kokoomuksen ja demarien enemmistö – ovat olleet innokkaasti ohjaamassa kaupparakentamisen vähäisiäkin mahdollisuuksia Turun seudulle. Mahdollistavaa kaavalinjaa on herätellyt lähinnä oma ryhmäni – ja saanut siihen maakunnan muiden ryhmien poliitikkoja satunnaisesti mukaan.
Kysymys ei ole keskustalaisesta rakkaudesta kaupan keskittämiseen. Kysymys on periaatteesta: onko kaavavalta kunnilla – kuten laki sanoo – vai valtakunnallisilla alueiden käyttötavoitteilla, kuten asuntoministeri Vapaavuori ajattelee. Ilmastonmuutoksen torjuminen on tässä vain käyttökelpoinen tekosyy, politiikan hyödyllinen idiootti.
Mutta kuka on kevään 2007 hallitusneuvottelujen hyödyllinen idiootti? Sellainen taitaa istua tässä kirjoittamassa. Sillä aikaa kun minä kiikutin kansalta saamaani valtakirjaa tarkastettavaksi eduskuntaan, istuivat veljet Jarmo Korhonen ja Arto Merisalo jo laatimassa hallitusohjelmaa ja ministerilistaa.
Toki minäkin pääsin viikkoja myöhemmin puoluevaltuuskunnassa antamaan yksimielisen tukeni uudelle hallitukselle ja sen programmille. Mutta silloin siihen liittyi jo klassinen sanapari, jota on vaikea ohittaa.
Sehän kuuluu, että: on sovittu.