Lisätty: 28.9.2009

Vetää kaikista väleistä

Turun suurin ruokakauppias ilmoittaa lehdessä, että nyt ruoan hinta laskee. Ilmoitus on hyvin jalomielinen: koko ruoan alv-lasku annetaan kuluttajalle. Niin on kauppias päättänyt. Neljä pilkku kolme prosenttia eli 215 euroa vuodessa, sinulle keskivertokuluttaja.

Tämän ei pitäisi olla ilmoitusasia. Vero olisi läpilaskutuserä, jos suomalainen ruokakauppa toimisi samoilla pelisäännöillä kuin muualla maailmassa toimitaan.

Ilmoitusasia olisi, jos kauppiaat kertoisivat Turun Sanomien kanssa neuvotellussa, erikoishinnoitellussa ilmoituksessaan, että on tullut tässä vähän vedettyä välistä. Että osuutemme maitopurkin hinnasta on noussut prosenttiyksikön per vuosi eikä muissakaan tuotteissa ole siitä jääty. Ja että kotimainen tuote alkaa kohta olla kaupan hyllyllä vain houkutuksena ja hinnanasetusta varten. Bisnes on bisnestä.

No, voisihan se olla toisinkin. Eihän kaupan viimeisen hinnan kerääjänä todellakaan tarvitsisi laskea hintojaan veron laskun myötä. Voisihan tuota perustella vaikkapa henkilökohtaisella elvytyksellä. Rahaa olisi silloin käytettävissä enemmän kauppiaan kulutukseen, mikä nyt toki on hallituksen ja talousoppineiden strategianakin. Ostetaan itsemme kuiville lamasta.

Ruoka ja sen hinta on tainnut olla koko sodanjälkeisen Suomen mediaseksikkäin aihe. Aina se on ollut liian kallista ja pitkään se oli talonpojan vika, poliittisesti. Jotkut asiat menevät ilmeisesti kansakunnan deeänaahan niin syvälle, että totuutta ei tahdota oivaltaa. Tuo vähittäiskaupan osuuden raju kasvu sinällään halventuneen ruoan loppuhinnasta on jäänyt melko vähälle huomiolle. Aina siihen joku tarttuu, mutta hänet vaiennetaan nopeasti. Medialla on oma omertansa niitä kohtaan, jotka kinkkukauppiasta sättivät. Loppuu leipä kriitikolta.

Hyvältä ei näytä kaupan toiminta nytkään. Tuottajahintojen romahdus ei tilastoissa näy hintatason laskuna vaikka niiden taannoinen nopea nousu kyllä kelpasi kohottamisen syyksi. Tätä varmaan voidaan perustella erilaisilla kustannusnousuilla palkoista lähtien, mutta avoimuutta tässä kaupan meiningissä ei ole ollut senkään vertaa mitä meidän poliitikkojen vaalirahoituksessa.

Säätiöiden ja kukkasrahastojen pöllyttäminen onkin hyttysen surinaa verrattuna siihen meteliin, mitä pitäisi synnyttää kaupan liikepaikkakytkentöjen ympärille. Todelliset poliittiset rahayhteydet liittyvät suurten kaupunkien kaavoihin, siihen että vaikutusvaltaisille rakennusliikkeille riittää rakennettavaa. Helsingin, Tampereen tai Turun kokdem-järjestöjen taustoilta löytyisi suurella varmuudella mielenkiintoista avattavaa, jos se nyt poliittisen ajojahdin tässä tilanteessa sattuisi ketään kiinnostamaan.

Erittäin mielenkiintoinen on tässä yhteydessä asuntoministeri Jan Vapaavuoren (kok.) kaupan yksiköille ajama maakuntakaavapakko. Kaupan liikepaikkojen sijoittumista säädeltäisiin jatkossa vain maakuntakaavoituksella. Tätä perustellaan uudella mantralla, yhdyskuntarakenteen tiivistämisellä.

Ei liene sattumaa, että samalla kaupan kilpailua rajoitettaisiin voimakkaasti. Tällä betonoitaisiin tehokkaasti nykyisten kahden pääketjun kauppamonopolia. Esimerkiksi uuden ulkomaisen kauppaketjun tulo Suomeen olisi äärettömän hankalaa ainakaan uutta tilaa rakentamalla. Rajoitukset koskisivat myös rauta- ja huonekalukauppaa.

En todellakaan ole hyperkauppojen ystävä. Kysyn vain, kenen etu ja millä hinnalla on nykyisten kauppiaiden aseman vahvistaminen. Ei kai tässä sentään ole vaalikassakaapin ovi auki?