Lisätty: 1.11.2010

Eräänä päivänä osui käteeni jo kellastunut lehtileike. Se oli ilmeisesti julkaistu jossain Vakka-Suomen lehdessä joskus 1920-lvulla. Siinä kerrottiin miten isoisäni isä oli hälytetty Männäisten Pruukin kartanoon. Syynä oli se, että Pruukille oli jostain ilmestynyt huuhkaja. Nyt se pelotti pruukiklaisia ”karmealla äänellään, kuolemaa ennustaen ”. Poishan tuollainen tuhon ennustaja piti saada. Niinpä Rohijärven torppari Juho Tähtinen hälytettiin paikalle. Tähtinen oli tunnettu metsämies omana aikanaan. Ja jo samana yönä hän sai huuhkajan tähtäimeensä ja kuoleman ennustaminen loppui siihen. Huuhkaja oli lehtileikkeen mukaan naulattu sitten Pruukin tallin oven pieleen, jossa sitä käytiin kaukaakin katsomassa. Ampujaa taas kehuttiin, ettei ”parempaa pyssymiestä ole Tyrvään pitäjässäkään”.
Tarina johti ajatukseni siihen, miten luonnolla oli entisajan maaseutuelämässä keskeinen merkitys. Sekä hyvässä että pahassa. Luonto antoi ja ottikin, mutta aina sen kanssa elettiin sopusoinnussa. Ja pakkokin se oli. Köyhän torpan ruokapöytään olivat luonnonantimet enemmän kuin tervetulleita. Luontoa kunnioitettiin ja siitä myös ennustettiin tulevaa. Oli kyse sitten säästä tai jostain muusta piakkoin tapahtuvasta. Kuten edellä mainittu tarina Pruukin huuhkajasta kertoo. Yhtä lailla pelättiin vaikka korppeja, jotka tulivat talon ylle kaartelemaan. Mutta samaten maanviljelijä voi ilolla todeta, että kaikki luonnon ilmiöt viittasivat hyvään satovuoteen tai kaunis iltarusko hyvään tulevaan kyntöpäivään. Nykyiset sääkartat olivat silloin vielä kaukainen haave.
Luontoa myös kunnioitettiin. Eihän esimerkiksi karhua voinut suinkaan kutsua karhun nimellä. Se oli Otso Mesikämmen, Metsän Omena tai jotain muuta. Mutta rinnakkain elettiin ja toisia kunnioitettiin. Ja vaikka ihminen karhua metsästikin, sekin tapahtui saalista arvostaen. Nykyisin karhun ilmestyminen johonkin johtaa yleiseen hätämerkkiin televisiossa.
Metsä ja järvi antoivat syötävän. Maalikylällä ei juuri tarvinnut käydä. Jollei sitten käynyt tapaamassa tuttuja ja istumassa iltaa jossain talossa muiden isäntien kanssa. Tällaisista tapaamista muun muassa Kalannin Vähä-Kudilassa kirjailija F.M.Karrakoski kertoo elävästi. Paluumatkalla piti ajaa nopeasti rattailla tietyn paikan ohi, etteivät peikot ja muut vieneet. Luonnon uskoa sekin omalla tavallaan. Lapsen itkuja ja muita valituksia kuultiin aina silloin tällöin tietyistä paikoista, Rohijärven rannassakin. Rauhattomat sielut siellä vaelsivat.
Mutta mennyttä on tämä. Nykyisissä kivierämaissa luonto on paennut jonnekin kauas tai sitä pitää lähteä etsimällä etsimään pitkienkin matkojen päästä. Suomessa kasvaa jo uusia sukupolvia, jotka eivät koskaan ole tunteneet raikkaan metsän tai niityn tuoksua tai nähneet ketun juosta jolkuttavan pellon yli. Tai opi koskaan tuntemaan tavallisimpiakaan puita tai kasveja. Eikä se niin kiinnostakaan. Toki ilahduttavia poikkeuksiakin joukossa on. Paljon vanhemmistakin riippuen. Tässä ei voi sanoa muuta kuin että menkää lasten ja nuorten kanssa metsään, aivan konkreettisesti. Aina se ipodit ja pleikkarit voittaa!

RAUNO LAINE